Hoppa till huvudinnehåll

Uinti – helppo (svårt) sohvaperunalle, luulisin.

Anna Kultalahtis morgonmål före simning
Annan aamupala ennen uintia. Terveellistä ;) Anna Kultalahtis morgonmål före simning Bild: Yle/Anna Kultalahti morgonmål

Jokseenkin sitä ajatteli, että uintihan olis helppo osuus. Puolitoista kilometriä. Eihän se ole matka eikä mikään. Sen jos muuttaa käsitettäviksi mittayksiköiksi, niin se on noin 1.000 kertaa mun oma pituus. Ja jos olis keskimittainen, eli 10 hassua senttiä pidempi pimatsu, niin pääsis tasan sata kertaa vähemmällä. Ei paha.
Ja sitten sitä ajatteli, että sohvaperunana sitä on melkeinpä maailman parhaimmat edellytykset uimiseen. Asentokin on täsmälleen sama. Minähän olin sitä asentoa jo parikymmentä vuotta tiukasti treenannu.

Pää sohvan toiseen päätyyn ja jalat toiseen päätyyn, välillä vähän jalkoja heiluttaen ettei pääse puutumaan. Katse oikealle televisioon päin.

Ja sitten kun niskat väsyy, niin vaihtaa vaan pään toiseen päätyyn ja jalat toiseen päätyyn ja kääntää katseen vasemmalle televisiota kohti.

Siinä sitten suorin vartaloin rennosti sohvan myötäisesti. Melko helppoa.

Ihan sama juttu uimisessa, mutta selällään makaamisen sijaan vaan päinmakuulle. Rennosti veteen, niskan kääntöä vasemmalle ja oikealle, 15% energiasta käyttää jalkoihin - ja sitten kädet mukaan. Ihan vaan eteen ja taakse. Ja käsiä saa vielä käyttää vuorotellen, eikä tarvi edes yrittää yhtä aikaa.

Anna Kultalahti i Vasa simhall den 5 april 2014
Uintitekniikkaa parantamassa Anna Kultalahti i Vasa simhall den 5 april 2014 Bild: Yle/Ann-Catrin Virkama deltagare i mitt triathlon

Mutta oli se vaikeaa. Ja on. Edelleen.

Pohjoismaisen uimataidon määritelmän mukaan olin uimataitoinen jo Triathlon-haasteeni alussa. Määritelmähän menee siten, että hypätään uintisyvyiseen veteen ja pinnallepäästyä uidaan yhtäjaksoisesti 200 m, josta 50 m selkäuintia.

Siinä oli vaan kaks muttaa; toinen oli se, että minun piti pitää nenästä kiinni hypätessäni etten vetäse vettä henkeen, ja toinen se, ettei ollut niin nokonnuukaa minkälaista uintitekniikkaa käytti. Mun uimataitoa mitatessa olin varmaan uinut myyrää, koiraa, silakkaa, salakkaa ja sitten sitä erityismaininnan arvoista teknisesti haasteellista ”ettei tukka kastu”-uintia.

Ja kyllä – olin käynyt aikuisten uimatekniikkakurssinkin naapurikaupungissa. Enkä yhtä kertaa, vaan kaksi kertaa. Saman kurssin.

Pari muutakin haastetta löytyi. Kylmä ja vesi. Ja ennenkaikkea niiden yhdistelmä.

Minähän en alkuunkaan tykkää kylmästä, enkä ainakaan kylmästä vedestä. Tottakai neljäkymmentä täyttäneellä naisella on ollut runsaasti mahdollisuuksia uida avannossakin. Varsinkin sellaisella, joka on syntynyt järviseudulla, Evijärvellä, saanut viettää kesämökillä kaiket kesät ja talvisinkin on Nahkaniemen jokirannassa isä mökin saunaa useasti lämmittänyt. Vaan eipä nouse mieleen kuin pari hyödynnettyä kertaa. Toinen oli kerran (ehkäpä) jouluglögin rohkaisemana joulusaunasta suoraan avantoon, ja toinen oli heti perään 20 vuotta sitten, kun naapurissa kävi australialainen vaihto-oppilas ja tottakai suomalaiset sukulaiset jäbälle saunan ja avannon laittoi. Ja sen muistan vielä, että olihan kovat pakkaset, paljon lunta, tuhannen kylmä.

Muistuu kyllä mieleen kylmästä vedestä kolmaskin kerta, joka tais olla edellissyksynä, kun Kuortane-järveen oli juur tulleet pintajäät ja kävelin yhden sulhasehdokkaan perässä kokouikkareissani uhmakkaasti lähes polvisyvyyteen saakka. Mutta en tainnut sitten uskaltaa kastella. Eikä tainnut siitä sulhasehdokkaasta sen erän perästä juuri mitään kuuluakaan.
Uida ei oikein pysty ilman vettä.

Mutta kun sen veden pitäisi pysyä kehon ulkopuolella silloin kun ui. Puhalletaan veteen, ja hengitetään päätä kääntäessä veden pinnalla. Puhalletaan veteen ja hengitetään päätä kääntäessä veden pinnalla. Sitä vaan toistetaan. Eikä tarvi paljon edes päätään kääntää, piisaa kun vähän kainalosta kurkistaa.

Voi totta vie, nyt voi jo nauraa itselleen kun muistelee niitä ensimmäisiä uintiharjoituksia. Niissä treeneissä meni vettä korviin ja nenään ja keuhkoihin ja joka paikkaan. Ja joka ikinen kerta. Seitsemät uintiharjoitukset tarvittiin, ennen kuin uskalsin jättää nenänipistimen pois ilman hukkumispelkoa. Kärsivällisesti uintiopettajani Maija Koskimäki opetti krokotiiliuintia ja istumista altaan pohjaan ja liukuja ja käsivetoja ja potkuja. Ja kevään aikana kävin Seinäjoen uimahallissa, Vaasan uimahallissa ja Ilmajoen uimahallissa ja Lapuan uimahallissa ja taisinpa käydä vielä Norrvallan lisäksi parissa muussakin uimahallissa.

Anna Kultalahti i Vasa simhall den 5 april 2014
Pitäisköhän hankkia etusnorkkelia? Anna Kultalahti i Vasa simhall den 5 april 2014 Bild: Yle/Ann-Catrin Virkama deltagare i mitt triathlon

Paikat tuli tutuiksi, ja vaikka taidot kasvoi – samalla kasvoi vedenkin pelko.

Tanelinrannalle pääsin Seinäjoen Seudun Triathlonistien treeneihin mukaan avouintiin. Ja avouintia treenattiin märkäpuvussa, mikä sekä lämmitti että kellutti.

Anna Kultalahti för första gången i öppet vatten
Avovesiuinti märkäpuvussa Maksamaassa Anna Kultalahti för första gången i öppet vatten Bild: Yle/Ann-Catrin Virkama deltagare i mitt triathlon

Kesäkuussa kokeilin märkäpukua ensimmäisen kerran Ilmajoen uimahallissa. Jos joku ei ole siellä joskus käynyt, niin sepä on semmonen uikkis, jossa on vähän lämpöisempi kuin monessa muussa uimahallissa. Normisti se oli kiva, mutta reilu 20 minuuttia märkäpukua pukiessa – kivasta ei ole enää tietoakaan. On tieto vaan hiestä ja siitä tuskasta ja ahtaudesta, mikä märkäpuvun kanssa on normaalia. Silloin en sitäkään tiennyt, nyt siihenkin ahtauteen on jo tottunut.

Avouinti Tanelissa oli hyvää harjoitusta. Kiitos vain kaikille kärsiväisille SSU:n Triathlonisteille, jotka jaksoivat kannustaa, innostaa ja odottaa minua treeneissä.

Kesäksi päätin hankkia omat uimalasitkin. Sellaiset missä on oikein voimakkuudet. On muuten mielenkiintoista ensimmäisen kerran katsoa järven pohjaan uidessaan, ja oikein itse nähdä kivet ja kaislikot. Tosi hienoa. Tanelissa on vielä niin kirkas (ja kylmä) vesikin.

Kesällä minä sitten opin uimaan vapaauintia. Tekniikka toimi, ja vaikka välillä jalat raahasi peräsimen lailla, kädet kuitenkin jaksoivat viedä eteenpäin. Vähän reilusti käännyin hengittämään vedenpäälle, ja vain oikealle puolelle, mutta kyllä sitä jo uimiseksi saattoi kutsua.

Veden pelkoa ja jännitystä riitti, ja vaikka avouintitreeneissä uskalsinkin jo mennä lammen selän poikki (eikä rantaa myöten, niin kuin minulle lapsena oli opetettu ja minä olen omalle lapselleni opettanut) – etenin parin pysähdyksen taktiikalla. Välillä oli vaan pakko pysähtyä hengittämään, kakomaan vettä nenästä ja katsomaan suuntimaa – niin vain silti kehityin. Minusta tuli lyhyen matkan uimari ;)

Itseasiassa; käyn edelleen uimatekniikkaa treenaamassa Seinäjoen Seudun Triahlonistien kanssa pari kertaa vkossa. Vesi ei mene enää keuhkoihin, harvemmin nenäänkään. Hengitys sujuu, ja vaikka hengästymisiä tuleekin, niin hallitsen tilanteen enkä panikoi turhia. Kylmästä en pidä vieläkään, mutta enää en siitä kärsi – hyvin ohjatuissa treeneissä tulee muuten varmasti lämmin. Olen melkosta vakuuttunut, että minusta tulee vielä pitkän matkan uimari ;)